[0:00]Hei. Tällä videolla puhun jäätymisreaktiosta, ilmiöstä, joka koskettaa monia, mutta jota usein ymmärretään aivan väärin. Jäätyminen ei nimittäin ole mitään heikkoutta, välinpitämättömyyttä tai tahdonpuutetta. Vaan se on hermoston ja kiintymyssuhteiden muovaama selviytymiskeino. Ja tällä videolla me tarkastellaan sitä, miten persoonalliset piirteet, temperamentti ja varhaiset ihmissuhteet vaikuttaa siihen, miksi läheisyys ja ristiriidat voi laukaista vetäytymiseen ja juurikin nyt sit parisuhteessa. Mutta ennen kuin me sukelle taan syvemmälle tähän teemaan, mä haluan muistuttaa, että tämä video on osa laajempaa kokonaisuutta. Tällä kanavalla on jo julkaistu useita videoita eri läheisriippuvuuden muodoista, ja tämä on sarjan neljäs osa. Nyt jos et ole vielä katsonut niitä kolmea aikaisempaa jaksoa, niin mä suosittelen lämpimästi katsomaan niitä. Sillä ne avaa perustaa sille, mistä jäätymisreaktiossa on kyse. Ja ne auttaa myös ymmärtämään, miten erilaiset kiintymyssuhdemallit ja omaatunnon muodot rakentaa meidän tapaa olla suhteessa toisiin ja varsinkin niin niissä nyt niissä läheisissä ihmissuhteissa. Sit sarjaan kuuluu vielä kolme julkaisematonta videota, jotka täydentää tätä kokonaiskuvaa, ja siksipä tämä kanava kannattaa tilata, jotta saat ilmoituksen uusista julkaisusta heti niiden ilmestyessä ja muistat nää teemat. Ja mä toivon, että tää videosarja auttaa sua ymmärtämään omaa elämääsi syvemmin, miksi sä toimit niinku sä toimit, miksi tietyt tilanteet aktivoi sua voimakkaita reaktioita ja ennen kaikkea, miten näitä malleja on mahdollista muuttaa. Ymmärrys ei ole vaan tiedollista. Se voi parhaimmillaan olla käännekohta, joka avaa mahdollisuuden suunnata sun elämää toiseen suuntaan, jos sä et ole tyytyväinen siihen, minkälainen sun elämä on nyt. Mutta sukelletaan nyt tämän videoaiheeseen viimeinkin. Kaikki ihmiset ei reagoi uhkaaviin ja kuormittaviin tilanteisiin samalla tavalla. Se aktivoituuko ihmisessä taistelu, pako tai jäätyminen selviytymiskeinona siis ei ole sattumaa, vaan siihen vaikuttaa voimakkaasti persoonalliset piirteet, yksilön temperamentti ja hermostoherkkyys. Toiselle konflikti on semmoinen ohimenevä erimielisyys, joka voidaan käsitellä puhumalla ja sit jatketaan vaan eteenpäin. Mutta jollekin toiselle se sama tilanne tuntuukin syvältä uhalta yhteydellä, hyväksynnälle tai pahimmillaan jopa omalle olemassaolo-oikeutukselle. Ja tällöin ei ole kyse vaan mielipide-eroista, vaan silloin koko keho ja mieli aktivoituu puolustautumaan. Nyt erityisesti hermostolta herkät ja sisäänpäin suuntautuneet ihmiset reagoi voimakkaasti ihmissuhteiden jännitteisiin. Ja heidän hermostonsa vastaanottaa ärsykkeitä tavallista intensiivisemmin, ja tunnevaste voi olla silloin nopea ja kokonaisvaltainen. Tällöin konflikti ei pysähdy järjen tasolle, vaan se tuntuu koko kehossa. Se tuntuu puristuksena, jähmettymisenä tai tyhjyytenä. Ajatukset saattaa kadota, ja sanat ei vaan löydä tietä ulos, ja koko keho ja mieli ikään kuin vaan lukkiutuu. Ja tässä tilanteessa jäätyminen ei ole tosiaankaan passiivisuutta tai mitään välinpitämättömyyttä. Vaan se on kehon tapa suojata yksilöä ylikuormitukselta silloin, kun taistelu tai pakeneminen ei tunnu mahdollisilta tai turvallisilta tai edes omilta vaihtoehdoilta. Persoonallisesti sopeutuvat ja muita huomioivat ihmiset oppii usein jo varhain tarkkailemaan ympäristöä ja mukauttamaan itseään sen vaatimuksiin. Heidän huomionsa voi suuntautua herkästi toisten tunnetiloihin, tarpeisiin ja odotuksiin. Ja aika monesti omien tarpeiden kustannuksella. Tällaisessa sisäisessä maailmassa omien tunteiden ilmaiseminen ei näyttäydy luonnollisena oikeutena, vaan se on ehkä enemmänkin riski. Sillä on opittu, että näkyväksi tuleminen, vaatiminen tai erimieltä oleminen voi johtaa ristiriitoihin, torjuntaan tai hylkäämiseen jollakin tavalla. Niinpä sitten vetäytyminen, hiljentyminen ja tilanteesta poiskääntyminen alkaakin tuntua viisaalta ja turvallisimmalta ratkaisulta. Mutta sit pitkällä aikavälillä ne syö yhteyttä ja lisää yksinäisyyden kokemusta. Tätä dynamiikkaa vahvistaa usein omaatunnon hauraus. Jäätymisreaktio liittyy tavallisesti alistettuun omaatuntoon. Alistetussa omaatunnossa ihminen kantaa sisällään uskomusta, ettei hänellä ole lupaa vaatia, tarvita tai ottaa tilaa. Nyt sitten oma arvo on sidoksissa siihen, ettei aiheuta muille vaivaa, ongelmia tai ristiriitoja. Ja tällöin oma kelpaavuus rakentuu hiljaisuudesta, pärjäämisestä ja näkymättömyydestä. Ja näiden kokemusten taustalla elää usein syvä, usein tiedostamaton ajatus: mun on parempi olla vaan hiljaa, kuin menettää yhteys. Yhteys toiseen ihmiseen erityisesti läheisessä suhteessa koetaan usein elintärkeäksi ja lapsi varsinkin kokee, että sen säilyttämiseksi ollaan valmiita luopumaan omasta äänestä, tarpeista ja tunteista. Ja sit keho oppii tän ratkaisun jo ennen, ennen kuin on sanoja sille, ennen mieltä. Ja siksi tää jäätyminen aktivoituu automaattisesti, koska se on opittu selviytymiskeino varhaisina vuosina, ja aikanaan se on suojannut yksilöä, mutta aikuisuudessa se alkaa estämään todellista kohtaamista ja vastavuoroista läheisyyttä. Niinpä tää freeze-reaktio ei kerro heikkoudesta niinkuin huomaat, vaan herkkyydestä ja sopeutumiskyvystä ympäristöön, jos oma tila ei ole ollut turvattu. Nyt kun tätä ilmiötä lähestytään ymmärryksen, eikä syyllistämisen kautta, niin avautuu mahdollisuus oppia vähitellen ja uudenlaista tapaa olla yhteydessä itseensä ja toisiin. Niinku huomaat, tää jäätymisreaktio ei ole syntynyt missään tyhjiössä, eikä se ilmesty ihmiseen sattumavaraisesti. Vaan se on kehon ja mielen varhainen oppi, joka on muotoutunut niissä vuorovaikutussuhteissa, jossa yksilö on oppinut, millä tavoin on itselle turvallista olla olemassa. Niinpä kiintymyssuhteella on tässä keskeinen rooli, sillä varhaisissa ihmissuhteissa rakentuu perustava kokemus siitä, voiko tunteisiin, tarpeisiin ja näkyväksi tulemiseen luottaa. Onko siihen lupaa? Monen jäätyvän ihmisen lapsuudessa on ollut toistuva kokemus siitä, ettei tunteisiin ole vastattu johdonmukaisesti tai turvallisesti. Lapsi on voinut kohdata tilanteita, jossa hänen tunneilmaisunsa on ohitettu, mitätöity tai sit asiat on vaan vaiettu kuoliaaksi. Läheisyys ei ole ehkä ollut vakaata tai ennakoitavaa, vaan ajoittain jopa kuormittavaa, ristiriitaista tai ehdollista. Ja tämmöisessä ilmapiirissä lapsi ei opi, että tunteet kutsuvat yhteyteen, vaan että ne voi johtaa etääntymiseen, häpeään tai jopa rangaistukseen. Niinpä vähitellen lapselle sisäistyy viesti, ettei ole turvallista reagoida näkyvästi, vaan että hiljaisuus ja näkymättömyys on paras suoja. Sit kun lapsi huomaa kerta toisensa jälkeen, että hänen tarpeensa ei kohtaa vastaanottoa tai että ne herättää aikuisessa ärtynyt vetäytymistä tai epäjohdonmukaisuutta, niin hän alkaa mukauttamaan omaa toimintaansa. Ja tämä ei tapahdu tietoisena päätöksenä, vaan tää on semmonen kehollinen oppimisen tapa. Lapsi oppii lukemaan ilmapiiriä, säätelemään itseään sitä myötä ja pienentämään olemassaoloaan. Niinpä niinku huomaat, hiljentyminen ei ole vaan luonteenpiirre. Se on selviytymiskeino ympäristössä, jossa näkyvä reagointi on tuntunut yksilölle turvattomalta. Usein jäätymisreaktion taustalla on välttelevä tai jäsentymätön kiintymyssuhde. Ja välttelevässäkin kiintymyssuhteessa tunteiden ilmaisulle ei ole ollut tilaa tai lupaa. Ja lapsi on oppinut pärjäämään yksin ilman turvaa toisen läheisyydestä ja nyt nimenomaan sitä emotionaalista turvaa. Sit jäsentymättömässä tai trauma-peräisessä kiintymys, eli jäsentymättömässä eli trauma-peräisessä kiintymyssuhteessa tilanne on sit ollut vielä ristiriitaisempi. Sama-aikainen on voinut olla sekä turvan että uhan lähde. Ja läheisyys on voinut tuntua yhtä aikaa kaivatulta, mut sit myös vaaralliselta. Eikä lapsi ole voinut muodostaa johdonmukaista käsitystä sille, miten suhteessa kannattaa toimia. Ja tällaisessa ympäristössä hermosto oppii nopeasti, ettei taistelu ole turvallinen vaihtoehto, joka vaikuttaa alistumista. Vastustaminen, äänen korottaminen tai omien rajojen puolustaminen on voinut johtaa tilanteen pahenemiseen. Pakeneminenkaan ei ole ollut mahdollista, sillä lapsi on ollut emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin riippuvainen hoivaajistaan. Ja nytkö taistelu ja pako ei ole käytettävissä, niin silloinhan keho valitsee kolmannen vaihtoehdon, joka on sille yksilölle sopivin, eli tän jäätymisen. Ja seuraa alistettu omaatunto, ja se on hermoston tapa minimoida vahinko silloin, kun muuta selviytymiskeinoa ei ole. Sit vähitellen kertojen kautta tää oppi tallentuu kehoon syvälle, syvälle, ennen sanoja ja tiedostamattomia muistoja. Ja niinpä jäätymisreaktio ei ole järkiperäinen valinta, vaan se on autonomisen hermoston automaattinen vaste. Se aktivoituu usein ihan sekunnin murto-osissa niissä tilanteissa, joissa ihminen kokee emotionaalista uhkaa, ristiriitaa tai läheisyyden vaatimusta. Ja vaikka aikuinen ihminen tietäisi ihan järjellä, että tilanteessa olisi mahdollista puhua, olisi mahdollista ilmaista itseään tai puolustaa omia rajojaan, niin keho ei sit välttämättä anna siihen lupaa. P-sanat katoaa, ajattelu sumenee ja yhteys omaan kokemukseen katkeaa. Niinpä sitten ulkopuolisesta tää voi näyttää passiivisuudelta, välinpitämättömyydeltä tai jopa tavalliselta vetäytymiseltä, ehkä jopa ilkeydeltä. Mut sisäinen kokemus on kuitenkin aivan toisenlainen, koska kyse on ylikuormituksesta, turvattomuudesta ja kehon yrityksestä suojella yksilöä vanhalta tutulta kivulta. Jäätynyt ihminen ei ole varsinaisesti poissa, vaan päinvastoin ihan liian syvällä siinä tilanteessa, jossa hänen hermosto ei enää kykene toimimaan joustavasti. Parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa tää mekanismi aktivoituu erityisen herkästi, koska ne koskettaa suoraan sinne kiintymyssuhde-järjestelmään. Läheisyys, riippuvuus ja emotionaalinen merkitys nostaa pintaan varhaiset kokemukset, vaikka nykyinen suhde olisi objektiivisesti turvallinen. Mut sit keho reagoi kuitenkin sieltä menneisyyden ajatuksista, kokemuksista, eikä mistään todellisista nykyhetken kokemuksista käsin. Ja niinpä tän jäätymisen ymmärtäminen kiintymyssuhteen näkökulmasta on keskeistä, koska se siirtää katseen pois yksilön luonteesta ja kohti hänen historiaa. Kyse ei ole kyvyttömyydestä kohdata tai haluttomuudesta olla yhteydessä, vaan opitusta tavasta selvittää tilanteissa, jossa yhteys on ollut aiemmin elämässä uhattuna.
[14:33]Parisuhde on ihmissuhteista se, joka aktivoi meidän kiintymyssuhde-järjestelmää kaikista voimakkaimmin. Koska parhaimmillaanhan me ollaan emotionaalisesti siinä paljaana, riippuvaisia toisesta ja alttiita menettämiselle, tavalla, joka koskettaa suoraan varhaisia kokemuksia rakastetuksi tulemisesta ja hylätyksi joutumisesta. Ja nyt kun ihminen on oppinut suojaamaan itseään jäätymällä, niin parisuhde muodostuukin helposti paikaksi, jossa tää selviytymiskeino aktivoituu aina uudelleen. Ja usein molempien osapuolten suureksi hämmennykseksi ja kivuksi. Jäätymä ihminen ei vetäydy siksi, ettei hän välittäisi, vaan usein just siksi, että hän välittää todellakin. Silloin pienikin ristiriita, sävyn muutos, pettymys tai erimielisyys voi tuntua koko suhdetta uhkaavalta, ja sit keho tulkitsee tilanteen vaaraksi, vaikka kuin järki tietäisi, että nyt on ihan tavallinen parisuhteen kitkatessa. Mut sit ihan hetkessä aktivoituu vanha tuttu tunne. Jos mä sanon väärin, jos mä vaadin liikaa, jos mä näytän tän tunteen, niin mä voin menettää sen yhteyden. Ja tässä kohtaa sulkeutuminen tapahtuu automaattisesti, koska se tuntuu turvallisimmalta vaihtoehdolta. Parisuhteessa tää näkyy usein siten, että toinen osapuoli yrittää ottaa asioita puheeksi, mutta saa vastaukseksi hiljaisuuden, vetäytymiseen tai sit semmosen emotionaalisen poissaolon. Jäätävä ihminen katoaa keskustelusta henkisesti tai fyysisesti. Hän saattaa vetäytyä toiseen huoneeseen, tai sit hän lakkaa vastaamasta tai hän muuttuu ihan ilmettömäksi. Häntä ei tavoita. Ulos päinhän tää näyttäytyy helposti semmosena torjuntana tai välinpitämättömyytenä, vaikka sisäisesti tää ihminen kamppailee ylikuormituksen ja turvattomuuden kanssa. Ja pitkällä aikavälillä tämmönen dynamiikka alkaa rapauttaa parisuhteen yhteyttä. Keskustelut ja pinnallisiksi, vaikeita asioita aletaan välttelemään ja asioita siirretään jatkuvasti eteenpäin. Kumpikaan ei koe välttämättä tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Jäätävä osapuoli oppii entisestään, ettei todellakaan kannata asioista puhua, koska ne tuntuu ihan liian raskailta ja uhkaavilta. Ja sit taas toinen osapuoli alkaa kokea yksinäisyyttä, turhautumista ja epävarmuutta. Ja hän saattaa alkaa epäilemään omaa merkitystään tälle puolisolle ja pohtimaan, että miksi yhteys katoaa just silloin kun kaikista eniten sitä tarvitsisin. Ja mitä usein tapahtuu, syntyy noidankehä, jossa toisen yritys lisätä läheisyyttä ja keskustelua lisääkin jäätymistä, ja mitä enemmän toinen vaatii puhetta, selkeyttä tai vastauksia, sitä uhkaavammaksi tilanne tuntuu jäätymisen ihmisen hermostolle ja hän vetäytyy entistä enemmän. Tämä vetäytyminen taas vahvistaa toisen kokemusta hylätyksi tulemisesta ja pelkoa. Ja näin molemmat osapuolet kärsii, mutta eri tavoin, ja usein vielä toisia ymmärtämättä. Niinpä yhteys ei katkea siksi, että kumpikaan ei välittäisi, vaan siksi, että molempien hermostot pyrkii suojaamaan heitä kivuilta. Ja kun me tarkastellaan tätä ilmiötä kokonaisuutena, niin käy selväksi, että jäätyminen ei ole luonteenpiirre, eikös vaan? Se ei ole mikään tahallinen valinta, eikä se ole merkki kypsymättömyydestä. Se on traumamoodi, se on temperamentin ja kiintymyssuhteen yhteistyö, yhteistuotos kehon ja mielen syväoppi siitä, miten yhteys säilytetään silloin, kun se tuntuu uhatulta. Eikä ongelma ole siinä, että tää selviytymiskeino on syntynyt, vaan siinä, että se on jäänyt käyttöön aikuisuudessa ja on käytössä siinä tilanteessa, jossa se ei enää palvelekaan hyvinvointia, eikä yhteyttä, eikä turvaa palvele enää. Ja tää on se kohta aikuisuudessa, kun jäätyminen alkaa kääntyä itseä vastaan. Se voi tuntua suojaavan konfliktin hetkellä, mutta samalla se estää todellisen läheisyyden, vastavuorosuuden ja syvän emotionaalisen yhteyden syntymisen. Ja niinpä parisuhde voi jäädä helposti toimivaksi arjen tasolla kyllä, mutta emotionaalisesti tyhjäksi, ohueksi. Ja turvallisuussahaavutaankin silloin etäisyyden, eikä yhteyden kautta. Niinku huomaat, syvä ymmärrys jäätymisreaktiosta muuttaa kuitenkin koko asetelmaa. Kun ihminen alkaa nähdä oman toimintansa taustalla olevan hermostollisen ja relationaalisen logiikan, niin häpeä ja itseviha voi alkaa väistymään. Kun parisuhteessa opitaan ymmärtämään, ettei vetäytyminen ole tietoista torjuntaa, vaan se on suojautumista, niin syntyy ihan uudenlainen mahdollisuus uudelle turvan rakentamiselle. Ja kun terapiassa luodaan riittävän vakaa, ennakoitava ja kannatteleva suhde, hermosto oppii uutta, että näkyväksi tuleminen ei enää riko yhteyttä, vaan se voi syventää sitä. Ja tässä kohtaa jäätyminen voi lakata, sulaa pois. Se ei ole enää kohtalo, siitä tulee ymmärrettävä, inhimillinen ilmiö, josta on vaan mahdollista kasvaa eteenpäin, kasvaa turvantunteeseen. Niinku huomaat, että jäätymisreaktiosta toipuminen ei ole mikään yksittäinen oivallus, tekniikka tai tahdonponnistus, vaan se on kokonaisvaltainen kehityskulku, jossa ihmisen hermosto, minäkuva ja ihmissuhteet alkaa vähitellen järjestäytyä uudella tavalla. Ja se, miten tämä muutos tapahtuu, on syvästi sidoksissa persoonaan ja temperamenttiin, varhaisiin kiintymyssuhdekokemuksiin sekä siihen, millaisissa ihmissuhteissa ihminen elää nyt. Eli toipuminen ei tarkoita sitä, että herkkyys tai taipumus vetäytymiseen katoaisi, vaan sitä, että ihminen ei enää jää näiden omien reaktioidensa vangiksi. Persoona ja temperamentti vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millainen toipumisen polku on mahdollinen ja realistinen. Herkkä, tunnollinen ja sopeutuva ihminen ei parane jäätymisestä tulemalla äänekkääksi, vaativaksi tai hyökkääväksi. Ei, ei persoona muutu. Hänen hermosto ei kaipaa kovuutta, sekä kaipaa turvaa, ennakoitavuutta, myötätuntoa. Ja niinpä toipuminen tarkoittaa tämmöisellä ihmiselle ennen kaikkea sitä, että hän oppii olemaan läsnä omassa kokemuksessaan ilman, että hänen täytyy kadota, mukautua tai pienentää itseään. Ja nyt kun temperamentti ymmärretään oikein, niin jää myös turha itsensä pakottaminen pois. Ei tarvi olla semmonen mitä ei oo, ja tilalle tulee lupa edetä hitaasti, hienovaraisesti ja itseä, omaa kehoa kuunnellen. Sit taas kiintymyssuhteen näkökulmasta toipuminen tarkoittaa sitä, että hermosto saa uusia kokemuksia, jotka on ristiriidassa sen vanhan oppimishistorian kanssa. Koska jäätyminen on syntynyt ympäristössä, jossa yhteys ei ole ollut riittävän turvallista tai ennakoitavaa, ja siksi se ei myöskään parane pelkällä ymmärryksellä, vaan nyt tarvitaan kokemuksia ihan hermostotasolla, uusia kokemuksia, jotka korvaa paikkaavat entisiä. Että hermosto saa oppia, kokea toistuvasti, että tunteiden ilmaiseminen ei johda hylkäämiseen, että ristiriita ei katkaise yhteyttä ja että näkyväksi tuleminen voi vahvistaa suhdetta. Ja tää on syy siihen, miksi turvallinen terapeuttinen suhde on usein toipumisen keskiössä. Mä en sano, että aina, mutta usein siksi tarpeellinen. Terapiasuhteessa ei korjata ihmistä, vaan tarjotaan uudenlainen kiintymyssuhdekokemus, jossa reagointi, vetäytyminen ja jähmettyminen voidaan kohdata rauhallisesti, ilman painetta tai ilman vaatimusta muuttua nopeasti.
[24:20]Ja kun kiintymyssuhteen tasolla alkaa tapahtua muutos, niin se alkaa vähitellen näkyä myös parisuhteessa. Jäätynyt ihminen alkaa huomata hetkiä, joissa keho jähmettyy, mutta hän ei enää katoakaan kokonaan. Hän saattaa pystyä sanomaan edes jotain. Mulla on nyt vaikeeta, mä en pysty vielä puhumaan, mutta mä oon kyllä tässä. Ja siis tää on ihan valtava muutos, vaikka ulkopuolisen silmissä tää näyttäis tosi pieneltä. Mut parisuhteen kannalta tää merkitsee sitä, että hiljaisuuden tilalle alkaa tulla merkkejä yhteydestä. Silloin kumppani ei enää jää yksin omien tulkintojensa kanssa, vaan saa edes jonkinlaisen sillan toisen sisäiseen maailmaan, toisen sisäiseen kokemukseen. Ja niinpä vähitellen parisuhteessa voi alkaa tapahtumaan rakennemuutos. Se aiempi noidankehä, jossa toisen lähestyminen lisäsi toisen vetäytymistä alkaakin hellittää. Ja kun jäätyvä osapuoli ei enää katoa kokonaan, niin toisenkaan ei enää tarvi lisätä painetta, vaatimuksia, tai hänen hätää ei lisäänny, ja tää rauhoittaa molempien hermostoja. Niinku huomaat, turva ei synny siitä, että ongelmat katoaa, vaan siitä, että niitä voidaan kohdata ilman, että suhde on jatkuvasti uhattuna. Ja emotionaalinen läheisyys alkaa rakentumaan pienistä hetkistä, joissa molemmat uskaltaa olla keskeneräisiä ja epätäydellisiä. Ja toipumisen kannalta keskeistä on myös se, että ihminen oppii erottamaan nykyhetken sieltä menneisyydestä, koska se jäätymisreaktiohan on usein kehon tapa vastaa siihen vanhaan uhkaan, ei välttämättä mihinkään nykyiseen tilanteeseen.
[26:34]Ja tässä kohtaa EMDR-terapia voi olla sitten isokin apu, koska EMDR:n avulla voidaan työstää niitä varhaisia kiintymyssuhdetraumoja, mihin ei oikein ole sanojakaan, mutta päästään sit helpottaa niitä tunteita, emotionaalista vaille jäämistä ja kokemuksia, jossa se yhteys on ollut uhattu tai ehdollista. Ja nyt kun nää kokemukset käsitellään hermostollisella tasolla, niin ne ei enää aktivoidu samalla voimalla sit siinä nykyhetkessä. Silloin ihminen ei vaan ymmärrä, että nyt mä oon turvassa, vaan hän kokee olevansa turvassa. No EMDR ei ole mikään taikakeino, eikä se poista menneisyyttä, mutta se muuttaa sen vaikutusta tähän hetkeen. Kun traumaattinen tai turvaton muisto, kokemus, kehomuisto ei enää aktivoidu elävänä nimenomaan sillä kehollisena kokemuksena, niin silloin se jäätymisreaktio menettää sen polttoaineen, ja tilalle pääsee syntymään silloin uusi reaktiotapa, uutta joustavuutta ja valinnan mahdollisuus. Ja tää näkyy aikuisuudessa lisääntyneenä kykynä säädellä tunteita, sietää ristiriitaa ja pysyä yhteydessä myös silloin kun asiat on vaikeita. Yksilö voi itse tehdä paljon jäätymisestä toipumisen eteen, mutta ratkaisevaa on, mitä hän tekee suhteessa nimenomaan itseensä. Ja ensimmäinen ja kaikista tärkein askel, jonka mä aina mun asiakkaalle sanon, että itsensä syyllistäminen tulee lopettaa. Jäätyminen ei ole heikkous, se on vaan merkki siitä, että hermosto on tehnyt parhaansa selvitäkseen, ja kun tää ymmärrys juurtuu, niin keho alkaa usein rauhoittumaan. Sit seuraava askel on oppia tunnistamaan omat varoitusmerkit. Oppii tunnistamaan itsesi red flagit. Milloin sun keho alkaa vetäytyä, milloin ajattelu sumenee, milloin yhteys katkeaa? Tunnistaminen ilman pakkoa muuttaa jo tilannetta itsessään ja on itsessään terapeuttista. Sit kolmas keskeinen tekijä on näkyväksi tulemisen harjoittelu ihan pieni askel. Jäätymisestä toipuminen ei nimittäin tapahdu suurilla tunnustuksilla tai dramaattisella keskusteluilla. Ne on arjen mikrotekojen, mitkä tässä on tärkeät. Yksi lause, yksi katse, yksi hetki, jossa ihminen ei katoa, vaikka kehon tekisi mieli, ja näitten hetkien myötä hermosto alkaa oppimaan uutta. Mä saan olla olemassa, vaikka on keskeneräinen, vaikka en tunne mitään, vaikka en tarvii mitään. Ja nyt kun persoonaa kunnioitetaan, kiintymyssuhde-traumoja hoidetaan ja parisuhteessa syntyy riittävästi turvaa, niin jäätymisreaktio alkaa menettää merkitystään, otettaan, eikä se katoa siksi, että se kielletään, vaan siksi, ettei sitä enää tarvita. Ihminen ei muutu toiseksi, vaan vähitellen hän saa alkaa olla se oma itsensä, joka hän ei ole ehkä koskaan saanut olla. Tää on toipumisen ydin ja samalla aikuisuuden syvin muoto: kyky olla yhteydessä ilman, että joutuu kadottamaan, hylkäämään itseään. Kiitos kun katsoit ja nähdään seuraavalla videolla. Heippa!
