[0:00]On ihmisiä, jotka koko elämänsä ajan ovat olleet vahvoja, sellaisia pelastajia tai helppoja läheisiä. Ja he on niitä, jotka pitää kaiken kasassa, hymöilee silloin kun ei naurata ja kantavat vastuuta, jota kukaan ei koskaan pyytänyt. Ja jotka lopulta unohtavat, kukahan itse on, ennen kuin hän on alkanut mukautumaan. Ja tällä videolla mennään tämän ilmiön juurille. Miksi jotkut meistä ottaa lapsesta asti roolin, jota eivät itse valinneet. Ja miksi osa meistä ei opi koskaan kysymään, kuka minä olen, vaan kenä minun täytyy olla, jotta en tuu hylätyksi. Mutta ennen kuin mä jatkan noihin kysymyksiin, niin mä haluan sanoa tämän. Jos sä oot tullut tähän nimenomaan se videon uutena katsojana, niin tämä on osa sarjaa. Ja tää on jo viides video tämän kanavan kokonaisuudessa, jossa mä avaan eri läheisriippuvuuden malleja, ja myös sitä, miten ne syntyy, miten ne näkyy arjessa, useinkin niin kovin huomaamattomana, niin että ihminen luulee näitä rooleja omaksi persoonakseen. Jos sä oot katsonut aiemmat osat, niin moni tässä videossa sanottu asettuu ihan eri tavalla kohdalleen. Ja sä saat ikään kuin karttaa, jonka avulla sä huomaat, mistä nää selviytymismallit on rakentuneet ja miksi ne toistuu just läheisissä ihmissuhteissa. Mutta jos sä et oo vielä katsonut tän sarjan muita osia, niin sä löydät ne helposti videon katsottuasi läheisriippuvuus soittolistalta. Ja jos tää aihe resonoi, niin on hyvin todennäköistä, että sä hyödyt myös muiden tämän kanavan videoiden katsomisesta. Ja sit vielä yksi tärkeä juttu. Tämän jälkeen on tulossa vielä kaksi osaa, joista viimeinen täydentää nyt tän sarjan loppuun. Ja jos tää teema osuu sinuun, jos sä tunnistat itsessäsi sen vahvan tai pelastavan tai helpon roolin, niin kanavan tilaaminen on hyvin yksinkertainen tapa pysyä mukana ja saada ilmoitus, sit kun viimeinen osaakin on julkaistu. Mä toivon, että tää sarja auttaa sua näkemään itseäsi lempeämmin, ymmärtämään omaa historiaasi ja ennen kaikkea löytämään vaihtoehtoja, että elämä ei ois enää pelkkää selviytymistä, vaan myös mahdollisuus olla enemmän oma itsesi. Mä puhun siitä, miten synnynnäinen temperamentti vaikuttaa jo varhaisessa vaiheessa siihen, miten lapsi alkaa aistia, reagoida ja mukautua ympäristön tunneilmastoon. Miten kiintymyssuhteet muovaa sitä sisäistä karttaa, jonka mukaan ihminen alkaa uskoa olevansa rakastettu vain jos täyttää tietyt ehdot. Ja miten tästä kaikesta kasvaa aikuisuudessa semmonen näkymätön naamio, rooli, joka suojaa, mutta samalla myös piilottaa ja usein alkaa myös sitten uuvuttamaan tai rajoittamaan elämää jossain vaiheessa. Tämä nimenomainen tarina ei kerro heikkoudesta, vaan tää on tarina selviytymisestä, mutta myös siitä, miten tästä voi alkaa toipumaan. Lapsuuden temperamentti on biologinen synnynnäinen tapa olla maailmassa. Se ei oo opittua, eikä sitä valita. Se on se, millaisella virityksellä hermosto toimii jo ihan sieltä syntymästä lähtien. Vaikkapa miten herkästi lapsi reagoi, kuinka voimakkaasti hän kokee tunteita ja miten nopeasti hän kiihtyy tai rauhoittuu, kuinka aktiivinen tai vetäytyvä hän on luonnostaan ja nää voi muuttaa myös myös sitten muuten elämän aikana. Ja nyt kun puhutaan rooliaottamisesta, temperamentti on keskeinen juurisyy siihen, miksi juuri tietyntyyppiset lapset oppii mukautumaan niin syvästi, joskus todella näkymättömästi, siihen ympäristöön ja sen tunneilmastoon. Lapsi, jolla on synnynnäisesti herkkä ja sopeutuva temperamentti, niin hän aisti jo varhain mitä muut tarvitsevat. Hän huomaa semmoiset pienetkin muutokset aikuisen äänessä, ilmeessä tai sit tunnelmassa. Ja hän reagoi toisten jännitteisiin, muttei välttämättä osaa, eikä uskalla ilmasta sit omiaan. Ja jos ympäristö ei tue hänen herkkyyttään, vaan edellyttää rauhallisuutta, pärjäämistä, joustavuutta, niin tämmönen lapsi alkaa mukautumaan. Hän tekee sen vaistomaisesti. Hän pienentää itsensä, jotta se yhteys säilyy, jotta hän on emotionaalisesti turvassa. Sit toinen tavallinen piirre on korkea vastuullisuus. Eli temperamentilta vastuuntuntoinen lapsi ottaa helposti roolin, jota ei oo hänelle tarkoitettu. Hän voi olla perheen rauhoittaja, huojaaja, sopeutuviainen. Hän ei tee sitä siksi, että hän haluaisi kasvaa liian aikaisin, vaan siksi, että hänen hermostonsa ei kestä kaaosta tai niitä jännitteitä, mitä sillä ympärillä on. Ja nyt kun aikuiset ei ota tilaa tai roolia, niin lapsi ottaa. Tämmönen lapsi ei kapinoi. Hän hän on turvaton. Ja tämmönen temperamentti ei oo ongelma, se on nimittäin syvä lahjakkuus. Kyky aistia, ymmärtää ja sopeutua. Mutta ilman riittävää tunnetason vastavuoroisuutta, tää kääntyykin lasta vastaan. Koska hän oppii, että hänen olemassaolonsa on hyväksyttävää, vain silloin kun hän mukautuu. että hänen tehtävänsä on hoitaa ilmapiiri, ei tuoda omaansa näkyväksi. Ja just tässä syntyy nyt pohja tämmöselle roolinottamiselle. Tää lapsi ei kysy, että kuka hän on, vaan hän alkaa kysyä, minkälainen mun täytyy olla, jotta mua ei hylätä, jotta tunneilmapiiri pysyy turvallisena. Ja tästä kasvaa sit se aikuisuuden näkymätön rooli, vahva, kiltti, hiljainen, pärjäävä, huomaamaton tai sit aina auttavainen. Ei nikään siksi, että niin ois hyvä olla, vaan koska ilman sitä yhteys vaarantuu tai sitten tulee riitaa, tulee torjuntaa, ja niinpä temperamentti ei määrää roolia, mutta se tekee tietynlaisen roolin oppimisesta todennäköisempää. Ja senpä takia toipuminen ei ala minkään käyttäytymisen muuttamisesta, vaan siitä, että yksilö ymmärtää, että tää kaikki onkin alkanut tosi varhain. Ja todellakin hyvästä syystä. Nyt sitten kun lapsen synnynnäinen temperamentti, erityisesti herkkyys, sopeutuvuus ja vastuuntunto kohtaakin ympäristön, jossa tunteiden käsittely on puutteellista, niin syntyy maaperä, jossa lapsi alkaa rakentamaan selviytyäkseen roolia. Mutta se, millaiseksi tämmönen rooli lopulta muotoutuu, niin ei synny pelkästään temperamentista. Sen juurtumiseen vaikuttaa syvästi lapsen ja hoivaajien välinen kiintymyssuhde. Tää kiintymyssuhde ei oo pelkkä vanhemman rakkauslapseen, vaan se on käytännön tasolla kysymys siitä, miten johdonmukaisesti ja turvallisesti aikuinen vastaa lapsen tunnetiloihin, tarpeisiin ja haavoittuvuuteen. Ja nyt se on päivittäistä, toistuvaa, mut myös keholllista lapselle sitten. Eli millaisen peilin lapsi saa, kun hän itkee esimerkiksi? Entä kun hän onnistuu? Tai kun hän vetäytyy tai kiukustuu. Jos lapsi kokee, että hänen tunteensa otetaan vastaan turvallisesti ja että hän voi vaikuttaa ympäristöönsä omana itsenään, niin ei hänen tarvitse alkaa rakentamaan mitään rooleja. Hän saa olla silloin oma itsensä, vaan tunteet saa vaihdella. Hän saa olla niin kesken eränen lapsi kun hän onkaan ja todellinen oma itsensä. Ilman pelkoa, että yhteys aikuisen kanssa siitä vaarantuis tai katkeaisi. Ja tää on turvallisen kiintymyssuhteen perusta. Mutta jos lapsi ei saa tällaista peilausta, jos vanhempi pelästyy, mitätöi, vetäytyy, suuttuu, niistä lapsen tunnereaktioista, niin alkaa syntyä turvaton kiintymyssuhde. Ja tää muovaa lasta mukautumaan sitten sen aikuisen tarpeeseen tai viestiin. Esimerkiksi välttelevä kiintymyssuhde syntyy usein ympäristöissä, jossa tunteita ei haluta kohata. Aikuinen voi olla fyysisesti kyllä läsnä, mut sit emotionaalisesti etäinen tai jopa torjuva. Näin lapsi oppii, ettei oo tilaa hänen tarvitsevuudelleen tai herkkyydelleen. Hän ei saa apua silloin kun hänellä on paha olla. Ja niinpä hän lakkaa pyytämästä. Hän alkaa ottaa tällaista vahvaa roolia. Ei siksi, että hän ois vahva, vaan koska ei hänellä oikein oo siinä mitään muuta vaihtoehtoa. Sit ambivalente kiintymyssuhde kehittyy ympäristössä, jossa aikuisen reaktiot on epäjohdonmukaisia. Joskus hän on läsnä, joskus hän ei oo. Ja sit lapsen on mahdoton ennakoida, milloin tää aikuinen on häntä varten. Ja niinpä lapsi alkaa elää jatkuvassa semmosella tunnevalppaudessa. Hän lukee ympäristöä, lukee aikuista, lukee ilmapiiriä. Ja näin hän voi kehittää tän pelastajan roolin. Hän yrittää pitää silloin aikuisen tyytyväisenä, iloisena tai rauhallisena, jotta se yhteys sen hänen turvansa ei katkeaisi. Sit taas ristiriitainen tai kaoottinen kiintymyssuhde voi syntyä, jos aikuinen on itse emotionaalisesti epävakaa, uhkaava tai ylivirittynyt. Lapsi ei saa rakentaa yhteyttä aitoon vuorovaikutukseen, vaan hän joutuu jatkuvasti mukautumaan toisen mielialan mukaan. Tämmöisessä ympäristössä kehittyy usein uhrin rooli. Lapsi ei vaadi mitään, ei näytä itseään, ei nouse vastaan, vaan alistuu ja katoaa. Ja tätä monesti sanoo alistetuksi omaantunneksi myös. Kaikissa näissä malleissa on yhteinen pohjaviere. Lapsi alkaa ajatella, että hän ei kelpaa, eikä riitä omana itsenään. että nyt täytyy säätää jotain, täytyy peittää tai esittää joku rooli, jotta tää yhteys ja turva ei katoa. Nyt koska lapsen suurin pelko on joutua eroon hoivaajastaan, niin lapsi kyllä tekee melkein mitä vaan, säilyttääkseen se yhteyden, vaikka se tarkoittaisi itsensä hylkäämistä. Tämmöinenhän ei tapahdu nyt yhdessä hetkessä, vaan se tapahtuu tuhansien toistojen kautta. Pieni ilme, aikuinen kääntää katseen pois. Lapsi ei enää hymyilekään niin vapaasti. Sit voi olla pieni itkukohtaus ja aikuinen poistuukin huoneesta, niinpä lapsi oppii nielemään tunteensa. Voi olla pieni pettymys ja aikuinen sanoo, että et sinä nyt tuommosta voi suuttua. Ja niinpä lapsi oppii, että hänen reaktionsa on ihan vääriä. Ja hän alkaa korvata niitä jollain muulla, jota aikuinen hyväksyy. Ja just tämmösestä syntyykin nyt niissä varhaisissa kiintymyssuhteissa se sisäinen ohjeistus. Näin mun täytyy toimia, näin mun täytyy olla, jotta mä en menetä sitä aikuista yhteyttä. Ja tämä sisäinen sääntö ei katoa itsestään murrosikäsiessä, vaan se seuraa ihmisen mukanaan, koska se on juurtunut identiteettiin, hänen vuorovaikutusmalleihin ja itsensä kokemiseen. Nyt kun kiintymyssuhde on ollut epävarma ja lapsen temperamentti altistaa häntä mukautumiselleen, niin syntyy syvä tarve olla jotain muuta kuin mitä oikeesti on, jotta ei jää yksin. Ja tää on roolienottamisen ydin. Ei halua esittää, vaan pelko. Syvä pelko, että ilman roolia, mua ei voi rakastaa. En mä oo rakastettava omana itsenäni. Nyt sitten kun synnynnäinen temperamentti, varhainen kiintymyssuhde ja lapsuudessa rakentunut omanarvontunto kohta aikuisuudessa parisuhteen, ei oo kyse enää mistään yksittäisestä käyttäytymismallista. Vaan nythän on kokonainen sisäinen maailma, joka on rakentunut suojautumisen ympärille. Ja tällöin ei synny vaan läheisriippuvuutta, syntyy rakkauden nälkä, joka ei uskalla tulla näkyväksi ilman naamiota. Lapsuudessa omaksuttu rooli, oli se sitten vakaa, pelastava, näkymätön, niin ei se katoa iän myötä. Se vaan siirtyy. Ja useimmiten se siirtyy sinne, missä kiintymyssuhteet aktivoituu voimakkaimmin, eli sehän on se parisuhde, eikö niin? Tästä mä oon puhunut monella videolla aikaisemmin. Ja nyt jos ihminen on lapsena ollut tunneherkkä, helposti aistiva, ulkoisesti sopeutuva, niin hänen hermostonsa hakee turvallisuutta edelleen herkästi ulkokäsin. Hän ei jää odottamaan rauhassa, hän ei jää kokeilemaan tuleeko vastausta, hän tarkkailee, tulkitsee, mukautuu edelleen, vaikka hän oiskin aikuinen. Ja tänkaltaisessa temperamentissahan on on valtava kapasiteetti empatiaan. Mutta se tekee myös hylätyksi tulemisen kokemuksesta ihan tavattoman kivuliaa. Ja sit kun tämmönen hermosto kohta parisuhdetilanteen, jossa toinen vetäytyy, vaikenee tai ei reagoi toivotulla tavalla, niin silloin aktivoituu vaan ajatus, että hän ei nyt vastaa. Vaan silloin keho ja mieli muistaakin sen. Tässä kohtaa ennen mä menetän sen yhteyden. Ja nyt mun täytyy reagoida tähän. Lapsuuden kiintymyssuhteet ei jää taakse. Ne on tallentunut hermostoon ja mieleen mallina siitä, millaista rakkaus on. Ja mitä pitää tehdä, jotta sen säilyttää. Ja jos lapsuudessa oppii, että rakkaus on ehdollista, että se katoaa, jos ei pidä muita tyytyväisenä, tai, että sitä saa vaan suorittamalla, niin ei aikuisen mielessä kulje semmoinen tunneperäinen tasapainoinen yhteys silloin. Vaan siellä on rakentunut semmonen sisälle sisäinen ohjelmointi, että mun täytyy ansaita. Mun täytyy ansaita tää. Jos oppii, että tunneilmaisu pelottaa toisia, niin aikuinen alkaa säädellä sitä omaa ilmapiiriä. Jos on oppinut, että toisen tarpeet menee aina minun tarpeiden edelle, niin sit alkaa ohittaa itsensä. Tai jos on oppinut, että omat tunteet aiheuttaa etäisyyttä, niin alkaa suojata nyt muita omilta tunteiltaan. Ja kun tää jatkuu tarpeeksi pitkään, niin ei silloin ite tiedä, mikä tunne on oma, mikä toisen, mitä mä haluan.
[18:42]Ja näin syntyykin sit rakkaudellinen yhteys, jossa ihminen ei oo enää yhteydessä itseensä. Hän on hylännyt itsensä jo kauan sitten. Nyt jos omanarvontunto sitten on rakentunut toisten hyväksynnän varaan, niin parisuhteessahan tää korostuu. Rakkaus ei tunnu silloin turvalla, vaan mittarina. Se on mittari omalle riittävyydelle. Jokainen katse, viesti, hiljaisuus tai riita, voi sysätä ihmisen nyt takaisin siihen vanhaan keholliseen kokemukseen, joka kertoo, että mä en oo tärkeä, en mä riitä omana itsenäni. Mut hylätään, jos mä en osaa toimia oikein. Ja koska tämmönen pelko on ihan sietämätön, niin ihminen reagoi silloin roolinottamalla. No, miten tämmönen näkyy sitten parisuhteessa? Vahva puoliso ei kerro, että on väsynyt, ettei jaksa, että kaipaa tukea. Hän vaan pitää kaiken kasassa, mutta kokee sisällään, ettei häntä koskaan tueta. Hän saattaa sanoa, että mulle on ihan ok, kyllä mä hoidan tän. Mutta hiljaisimmässä hän toivoo, että voiko joku näkisi tän mun uupumuksen ilman, että mun tarvii sitä sanottaa ja pyytää apua. Sit pelastaja seuraa usein puolison mielialoja, yrittää ehkästä pahaa oloa ennakkoon, ottaa vastuun toisen reaktioista. Hän kokee olevansa hyvä kumppani, kun toinen voi hyvin. Ja sit hän on täysin epäonnistunut, jos toinen voikin huonosti. Eikä hän huomaakaan, että hänen koko olemassaolonsa on alkanut kiertää tän toisen ympärillä. Toisen toisen tarpeiden mukaan elämällä. Hän ei ehkä riitele, hän ei vaadi. Hän vaan katoaa. Hän voi jäädä suhteeseen, jossa ei oo tilaa, ei läheisyyttä, tai kunnioitusta. Eikä hän lähde, koska hän ei usko ansaitsevansa yhtään sen parempaa. Ja hän saattaa sanoa itselleen vaikkapa, että tää on paljon parempi kuin, että mä olisin yksin. Tää ihminen sentään sietää mua. Ja samalla hänen oma minuuttinsa kutistuu pikkuhiljaa, ihan hiljaiseksi tunteettomuudeksi. Ja kaikissa näissä rooleissa yhteistä on tää. Yhteyttä yritetään säilyttää hinnalla, joka on oma näkyvyys, oma ääni, omat tarpeet. Ja vaikka tämmönen suhde kestäisikin nyt ulkoisesti, niin sisäinen kokemus tämmösessä on, että mua ei oikeesti nähdä. Ja vielä ehkä tarkemmin, mä en uskalla tulla näkyväksi, koska mä en oo rakastettava omana itsenäni. Ja tämmöisessä kohtaa ihminen sitten etääntyy itsestään. Ja sit kun se rooli ottaa vallan, ihminen unohtaa, miltä on edes tuntunut puhua rehellisesti. Ehkä hän ei oo koskaan sanonut oppia sitä. Ehkä hän ei edes muista mitä oikeasti tuntee. Hän vaan tietää mitä toisen pitäisi tuntea. Hän tietää mitä pitäisi tehdä, jotta suhde säilyy. Mutta hän ei enää tiedä kuka hän itse on, jos hän lakkaa yrittämästä, jos hän lakkaa suorittamasta. Tämänhän nyt ei oo kenenkään syy. Tää on hermoston oppima selviytymistapa sieltä lapsuudesta lähtien. Täysin looginen reaktio siihen, millaisessa ilmapiirissä se oma kiintymys on rakentunut. Oma temperamentti, ollut ja miten omanarvontunto on muotoutunut aikanaan. Ja taas kerran, tää ei oo semmonen kohta, missä pitää lähteä korjaamaan itseään. Tässä kohtaa tarvii vain ymmärtää itseään. Alkaa hyväksyä itsensä semmoisena kun on. Kun elämä on mennyt pitkään roolin kautta, olit sitten se, joka aina pärjää tai pelastaa tai vetäytyy, oman itsen löytäminen voi tuntua silloin tosi pelottavalta. Ehkäpä jopa mahdottomalta. Ja moni kysyykin tässä kohtaa, että voiko tästä oikeasti toipua? Ja vastaus on, kyllä voi.
[23:53]Mutta se toipuminen ei oo nopeaa tai lineaarista. Kyse ei oo siitä, että yhtenä päivänä laittaa naamio ja on täysin vapaa. Vaan kyse on siitä, että alkaa vähitellen erottaa, mitkä osat minusta on totta ja mikä opittua suojautumista. Tää on usein melko kivuliasta, pelot monesti laukee sieltä esiin ja samalla vähitellen se on äärimmäisen vapauttavaa. Sillä ihminen ei voi kokea rakkautta todeksi, jos hän ei oo itse siinä rakkaudessa näkyvillä, jos hän ei itse osaa rakastaa itseään, ottaa rakkautta vastaan. Ja käydään nopsaa vielä läpi, miten toipuminen voi alkaa. Eli pysähdy uteliaasti rooliasi äärelle. Kysy sulta itseltä, millonkahan mä aloin ottaa vastuuta muiden tunteista? Missä kohtaa mä opin, että mun pitää olla kiltti, vahva, näkymätön? Miltä tuntuu, jos mä en enää suojais yhteyttä tällä tavalla? Ja nyt muista, tarkoitus ei oo, että sä syytät itseäsi, vaan että sä ymmärrät miksi näin on tapahtunut. Tää rooli ei oo mikään virhe, se on ollut älykäs ratkaisu niihin tilanteisiin, missä sä oot elänyt. Sit harjoittele rajojen kokeilua. Roolien takana on usein uskomus, jos mä näytän mun rajat, mä menetän yhteyden, mut kokeile, sano pieni ei.
[25:56]Siirrä keskustelua, vetäydy hetkeksi ja katso mitä tapahtuu. Tää kannattaa harjoitella nyt ensin turvallisissa suhteissa. Ehkä jopa yksinkertaisimmalla. Rajaan ei pitäisi olla rakkauden este. Se on sen ehto.
[26:25]Ja viidenneksi, etsi hetkiä, joissa sä voit olla totta ilman roolia. Tää voi tarkoittaa musiikin kuuntelua, luontoa, taidetta, liikettä. Missä sä koet tulemas näkyväksi itsellesi, vain itsellesi? Näissä hetkissä ei tarvii suorittaa, sä et pelasta ketään, sun ei tarvii olla mitään muuta kuin sinä. Ne on semmoisia sun itsesi löytämisen pisteitä.
[27:58]Mutta aina pelkkä kotona tehtävä työ ei välttämättä riitä, sillä moni joka on elänyt vuosia roolin kautta, on siellä niin syvällä siellä mukautumisessa, että ei edes itse tiedä, kuka on ilman sitä. Ja tällöin terapia, ei muutama kerta jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa peilaten sitä omaa sisäistä maailmaa, voi olla se kaikista turvallisin paikka aloittaa toipuminen ja tarpeellinen paikka. Nyt sit erityisesti yksilöterapia yhdistettynä pari- ja perheterapia voi olla tässä hyvä, jos sun puoliso on sillä tunnetasolla turvallinen. Mut yksilöterapiassa ihminen voi alkaa vähitellen löytää itsensä ihan yksin terapeuttikan, kuka minä olen, jos mä en oo vaan joku jonkun toisen puoliso? Mitä minä tunnen, kun en tulkitse ja tutki koko ajan toista? Ja sitten missä kohtaa mä katoan?
[29:06]Terapiasuhde toimiiko peili? Se heijastaa takaisin asioita, joita sä itse et välttämättä huomaa. Ja se luo sulle luvan näkyä ilman tuomitsemista. Ja se voi olla monelle ensimmäinen kokemus siitä, että omana itsenä oleminen riittää. On just hyvä semmosena kun on. Sit taas jos sun puoliso on turvallinen, lähtee terapiaan yhdessä, niin pari- ja perheterapiassa tapahtuu toinen yhtä tärkeä asia. Siellä ihminen saa harjoitella sanottamaan itseensä näkyväksi suhteessa toiseen. Ei roolin kautta, ei reaktionana, vaan omana itsenään. Ja siellä luodaan turvallinen tila harjoitella uusia tapoja olla yhteydessä. Sä voit sanoa, mä oon tosi hyvä tukemaan. Mutta mä en oo tottunut ottaa vastaan. Tai mä en oo tottunut pyytämään, mutta nyt mä yritän ja tai tässä kohtaa mä aina naamioidun, vetäydyn. Mutta nyt mä haluan kertoa, mitä mä oikeasti tunnen ja ajattelen. Tämmönen yhteinen työskentely tekee näkyväksi myös toisen osapuolen tavat ja auttaa purkamaan sitä vuorovaikutuksen noidankehää, jossa kumpikin helposti jää niin yksin. Nyt sit toipunen roolista ei tarkoita sitä, että ihmisestä tulisi ihan uusi ja erilainen, vaan se tarkoittaa, että hän saa olla se, joka hän on ollut kaiken aikaa, mutta ilman, että hänen tarvii piilottaa itseään tai sopeutua yli omien rajojen, tai kannatella koko suhdetta ehkäpä yksin.
[31:12]Tämä on hitaasti kypsyvä muutos, mutta jokainen pieni teko, murunen askel kohti näkyväksi tulemista rakentaa uudenlaista sisäistä turvaa. Ja sit turva ei tule enää ulkopäin vaan sisältä. Ja just siinä vähitellen ihminen alkaa vähitellen löytää itseään.
[31:40]Nyt ei enää vaan roolin kautta, vaan ihan omana ihana itsenään. Riittävänä semmoisena kun on, näkyvänä ja ennen kaikkea silloin ollaan turvassa emotionaalisesti. Ja niinkuin huomaat, tää matka ei oo niinkään siitä, että ihminen muuttusi. Se on sitä, että hän lakkaa piilottamasta sitä aitoo itseensä, kuka hän oikeesti on. Sillä sitähän hän on oppinut piilottaa sen roolin alla lapsuudesta lähtien. Ja sit kun tää rooli alkaa murtua, paljastuu usein semmoinen herkkyys, joka on ollut siellä suojaalla ihan koko ajan. Kyky tuntea syvästi, nähdä tarkasti, rakastaa aidosti. Sit otuu. Mutta joka on jäänyt taka-alalle pelon vuoksi. Pelon, että ilman roolia se yhteys katkee. Ja toipuminen alkaa siitä, että ihminen alkaa vähitellen erottaa tämän. Tää ei oo mun vika. Mä en oo mitenkään viallinen. Tää on ollut mun tapa selviytyä. Ja se jatkuu siitä, että uskaltaa kysyä kuka mä oon, jos mä en enää piiloudu tän roolin kanssa taakse.
[33:07]Ja mä ajattelisin, että tää on usein matka, jota ei kannata, eikä tarvitse kulkea yksin. Sä oot kulkenut ihan tarpeeksi pitkää yksin, vaan kannattaa etsiä tilaa, jossa sä löydät omaa äänesi. Onpa se yhteys, terapia, mikä vaan. Mutta että sä tulet näkyville myös muille sinä ihanana itsenä. Ja sä saat sieltä jotain palautetta muilta, jotka hyväksyy just sut semmosena kun sä olet. Että sä voit olla hyväksytty, pidetty, jopa rakastettu ilman mitään suorittamista. Pelastamista tai sitä, että sä katoat joustavuuteen. Ja silloin ihminen, silloin ei tarvii enää elää sen mukaan, millainen pitäis olla, vaan sen mukaan, kuka mä olen. Koreesta ytimestä tulee sit se, että tämä mä oon. Ja silloin yksilö löytää itseensä, silloin ei löydetä sitä vaan roolin kautta, vaan näkyvästi omana itsenä, omana tosi itsenä, ja siitä tulee sit se lepo. Ja just se on rakkauden todellinen alkupiste. Itsensä aito rakastaminen, joka mahdollistaa sit sen todellisen toisen rakastamisen turvallisten rajojen sisällä. Kiitos kun katsoit ja nähdään taas seuraavalla videolla. Heippa!
