[0:09]Hei. Tänään puhutaan traumasta, mutta ei vaan äkillisestä katastrofista tai näkyvästä väkivallasta, vaan me puhutaan myös niistä kokemuksista, joita ei aina edes tunnisteta traumaksi, kun kukaan ei lohduttanut, kun tunteet piti piilottaa ja kun oli vaan pakko pärjätä yksin. Tällä videolla me tarkastellaan kahta traumamuotoa siis äkillistä ja kehityksellistä. Ja sitten miten ne jäävät elämään kehoon, hermostoon ja ihmissuhteisiin. Esimerkiksi miksi palaute pelottaa tai miksi keho reagoi, vaikka tilanne on rauhallinen? Tai miksi arki tuntuu raskaalta, vaikka mikään ei varsinaisesti olisi huonosti? Me puhutaan myös toipumisesta, mitä kehollinen muisti tarkoittaa, miten trauma näkyy aikuisuudessa ja siitä, miten turvaa voi alkaa rakentamaan uudelleen pala kerrallaan, ehkä jopa ensimmäistä kertaa elämässä. Eli tämä video ei ole vain selitys traumasta. Se on myös lempeä muistutus sinulle, että jos jokin sun sisällä on väsynyt kantamaan sitä kaikkea, niin se ei ole heikkoutta, vaan se on kutsu pysähtyä ja tulla kohdatuksi sen asian kanssa ihan uudella tavalla. Tervetuloa mukaan tälle matkalle. Trauma ei siis ole aina suuri onnettomuus tai väkivallanteko, vaan se voi olla jotain paljon, paljon hienovaraisempaa. Sellaisia tilanteita ja tunteita, jotka toistuu, mutta jotka jäävät sanoittamattomiksi. Ja trauma voi olla sitä, että ei saanut tulla nähdyksi, ei omana itsenään tai niin, että ei ollut turvaa. Piti selvitä yksin, vaikka kuinka pienenä. Ja siltikään mitään näkyvää pahaa ei tapahtunut. Ja tämä voi jäädä elämään kehoon, reaktioihin sekä ihmissuhteisiin. Ja usein näitä ei edes tunnisteta, koska nehän on aina olleet osa elämää ja koska on tottunut siihen, että asioita ei ole sanottu, niin ei ole sanoja niille asioille. Tarkastellaanpas vähän sitä, miten trauma voi syntyä. Eli trauma ei aina synny siitä, että jotain tapahtuu, vaan joskus se syntyy siitä, että jotain ei koskaan tapahdukaan. Ei ole turvaa, kukaan ei lohduta, kukaan ei huomaa, ja se mitä kaipaisi lapsena kaikkein eniten, niin se loistaa poissaolollaan. Ja silloin mieli ei vain muista. Ei ole mitä muistaa, se rakentuu sen puutteen ympärille. Se on se arjen normaali. Ja tämä trauma voi syntyä kahdella eri tavalla, mutta molemmissa tilanteissa yhteistä on tämä. Ihminen jää yksin kokemuksensa kanssa ilman suojaa ja ilman kannattelua. Tarkastellaan ensin traumaa, joka syntyy yhdestä tapahtumasta. Ja tällöin puhutaan akuutista traumasta. Se syntyy tilanteessa, joka on niin järkyttävä, että ihmisen oma kapasiteetti käsitellä sitä ei vaan yksinkertaisesti riitä. Keho menee ylikierroksille, mieli sulkee osia pois ja hetkestä jää jälki, joka ei poistu, vaikka aikaa kuluisi kuinka. Tällaisia hetkiä voivat olla muun muassa vakava liikenneonnettomuus tai fyysisen väkivallan kohteeksi joutuminen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, luonnonkatastrofi, tulipalo tai jokin muu hengenvaarallinen tilanne. Se voi olla myös läheisen kuolema yllättäen tai silmien edessä tapahtunut sairauteen tai sitten johonkin muuhun onnettomuuteen. Ja näissä tilanteissa tapahtuu usein jotakin hyvin perustavanlaatuista. Ihminen kokee, ettei hän voi vaikuttaa, paeta tai suojautua. Hän jää uhriksi siis ilman ulospääsyä. Trauma ei katoa vain siksi, että tapahtuma on mennyt ohi. Keho ei tee aikajanaa. Se ei aseta kokemusta mihinkään menneeseen, ellei sille anneta mahdollisuutta purkaa nyt sitä tilannetta ja palautua, eli löytää sellaista turvallista tilaa takaisin. Jos kokemuksen aikana ei ollut turvallista tilaa hengittää, tuntea ja tulla kannattelluksi, niin keho jääkin valmiustilaan. Ja se jää odottamaan sitä seuraavaa uhkaa, että silloin se on sit valmiina, jos vielä jotain yhtä pahaa tapahtuu. Ja tätä kutsutaan traumaattisen muiston epäintegroituneeksi säilymiseksi. Muisto jää hermoston tasolle aktiiviseksi, koska sille ei ole tarjoutunut mahdollisuutta järjestyä osaksi kokonaisuutta. Tämä jättää hermostoon jäljen, joka voi näkyä vuosienkin päästä. Tällöin voi tulla yllättäviä reaktioita, jotka eivät tunnu siinä tilanteessa järkeviltä. Saattaa olla, että ihminen räjähtää mitättömästä tilanteesta tai lamaantuu, vaikka muut jatkavat keskustelua kevyesti. Ja näin reaktio ei synny aina nykyhetkestä, vaan silloin vanhasta hälytystilasta, jonka keho tulkitsee edelleen vaaraksi. Tai sit voi olla toistuvia painajaisia tai häiritseviä unia. Unissa trauma käsittelee itseään, silloin kun valveilla ei siihen ole tilaa. Painajainen voi toistua samana tai sitten se tunnetila voi toistua, ja sitä voi olla pelko, avuttomuus, tämmönen pakene-mieliala, jossa mikään ei vaan auta. Sit voi olla myös kehon jatkuva jännitystila, eli hartiat korvissa, leukapuristuneena ja hengityspinnassa. Ja sitä ei ehkä edes huomaa ennen kuin joku kysyy, että: Onks sä kunnossa? Jännitys ei synny päivän kiireestä, vaan semmosesta syvästä valmistautumisesta siltä varalta, että jotain pahaa taas tapahtuu.
[7:58]Ja tässä ei ole kyse mistään paranoiasta, vaan opitusta suojautumistilasta. Sitten voi olla myös niin, että pienet ärsykkeet tuntuu ihan ylivoimaisilta. Yksikin väärin painotettu sana, kiireinen äänen sävy, se, että joku ei vastaa viestiin heti, ja sit herääkin semmoinen koko kehon tunnereaktioketju oikein, että teenkö mä jotain väärin? Apua, kohta tapahtuu jotain pahaa. Nyt tää menee ihan pieleen. Ja tässä ei ole kyse vaan herkkyydestä, vaan siitä, että sun hermosto on silloin viritetty tunnistamaan vaarat ennen kuin ne ehtivät tapahtua. Ja joskus keho tekee sen ihan liian varhain. Se tekee sitä liikaa ja liian usein. Ja tämä kertoo, että keho ei ole unohtanut, koska sille ei ole ollut turvallista tilaa unohtaa ja prosessoida niin, että se voisi unohtaa. Muistot, joita ei ole voitu käsitellä ja säädellä yhdessä toisen kanssa turvallisesti, eivät jää sanoiksi. Ne jäävät liikkeiksi, lihasjännitykseksi ja katseenväistämiseksi, pulsseiksi, joka nousee vääristä kohdista. Ja kun keho ei saa purkaa näitä kokemuksia turvalliseksi, ei itkemällä, huutamalla, puhumalla, tärisevällä, halaamalla, saamalla turvaa toisesta, niin niin se pakastaa sen sitten syvälle tänne meidän kehomuistiin. Ja näin ollen meidän keho kantaa sitä mukanaan, koska varmuuden vuoksi on parempi olla valmiina, kun seuraavan kerran tulee katastrofi kohdalle. Ja niinpä trauma ei ole vaan muisto, vaan se on elossa oleva hermostollinen tila meissä. Se ei katoa loogisella järjellä, ei käskemällä, ei tahdon voimalla.
[10:08]Ei voi ottaa itseänsä niskasta kiinni, vaan se tarvii turvaa, yhteyttä ja aikaa sen asian käsittelyyn. Hyvä uutinen toki on, että hermosto voi oppia uudelleen. Keho, joka on oppinut reagoimaan pelolla, voi oppia reagoimaan turvalla. Mutta se ei tapahdu yksin, vaan se tapahtuu rauhallisessa, turvallisessa vuorovaikutuksessa, turvallisessa tilassa, jossa mitään ei pakoteta. Siellä on toistoja ja hengitystä ja pysähtymistä ja niitten kautta. Silloin kun joku toinen säilyttää rauhan taikka sä menetät sen, niin sä voit oppia siihen turvaan. Turvan tunne voi rakentua aikuisenakin, ja silloin keho alkaa vähitellen ymmärtämään, että nyt ei ole enää hätää. No sitten oli se toinen traumamuoto. Trauma, joka syntyy hitaasti vuosien aikana, ja tämä syntyy yleensä lapsuudesta lähtien jo. Ja tämä on vähemmän tunnistettu trauma. Tän nimi on kehityksellinen tai kompleksinen trauma. Tämä ei monestikaan näy päällepäin. Kukaan ei ehkä huutanut, kukaan ei ehkä lyönyt, mutta vuodesta toiseen lapsi ei saanut sitä, mitä olisi ehdottomasti tarvinnut. Eli tunnetta, että hän on tärkeä, rakastettu suojassa. Kyse voi olla tilanteista, joissa vanhempi on jatkuvasti poissa henkisesti tai fyysisesti, tai lapsen tarpeet nähdään ärsyttävinä tai liiallisina. Tai virheistä rangaistaan tavalla, joka aiheuttaa pelkoa tai häpeää. Tai lasta pidetään vastuullisena asioista, joista hänen ei ikänsä puolesta kuuluisi olla vastuussa, tai kotona ei koskaan saa lohtua. Ei edes silloin, kun pelottaa, sattuu tai itkettää. Toki se voi olla vielä hienovaraisempaakin. Eli lapsi saa hyväksyntää vain suoritustensa kautta. Tunteista ei puhuta tai ne kielletään kokonaan, tai kukaan ei koskaan sano: Sinä olet hyvä juuri tuollaisena. Tällaisissa oloissa kasvava lapsi ei opi, että maailma on turvallinen, vaan hän oppii, että hänen täytyy olla varovainen. Että omat tarpeet pitää piilottaa, että rakkaus on ehdollista, jotain, joka pitää ansaita eikä jotain, joka kuuluu hänelle siksi, että hän on osa sitä perhesysteemiä. Siksi, että hän on syntynyt hän ekseen itsekkään. Näiden kokemusten ero on siinä, että niillä on yhteinen ydin. Akuutti trauma syntyy yhdessä hetkessä ja kehityksellinen trauma syntyy koko lapsuuden aikana. Mutta molemmat voivat jättää samanlaisen jäljen tunteen, että on yksin arvaamattoman vaaran keskellä ja ilman turvaa.
[14:45]Ja miksi tämä on tärkeä ymmärtää? Koska todella paljon kärsimystä piiloutuu siihen, että ihmiset ajattelevat, että ei mulle ole tapahtunut mitään tarpeeksi pahaa, että tätä voisi kutsua traumaksi. Ja siitä jääkin sitten semmoinen epämääräinen paha olo. Mutta muista tämä: trauma ei ole mikään mitä mitataan, millä kilpaillaan. Se on reaktio siihen, että jokin hetki tai koko elämän vaihe on ylittänyt sen mihin yhden ihmisen sietokyky pystyy, mitä se pystyy kannattelemaan. Se on kehon ja mielen tapa sanoa, että tämä oli liikaa, en pärjää. En pärjää tässä yksin, ja minä tarvisin tähän nyt jotakin toista turvaamaan ja lohduttamaan minua. No miltä tämmöinen kehityksellisen trauman jatkumo näyttää sitten aikuisena? Se ei näytä arvottavalta tai dramaattiselta, vaan se näyttää usein väsyneeltä, ylikuormittuneelta, vetäytyvältä, jännittyneeltä tai ylireagoivalta. Ja se tuntuu, kun kehossa tuntuu kylmältä, vaikka tilanteessa ei ole mitään pelottavaa. Tai kun palaute tuntuu uhkaavalta, nöyryyttävältä, vaikka se oli tarkoitettu ystävälliseksi. Tai kun ihmissuhteet vievät enemmän kuin ne antavat, tai kun oma arvo rakentuu sen mukaan, mitä tekee, kuinka paljon suorittaa, eikä siihen, kuka on. Ja tämä trauma näkyy usein siinä, että elämä tuntuu raskaalta, vaikka mitään ei näkyvästi olisi vihalla, ei olisi ylimääräistä kuormitusta vaikka.
[17:03]Ja silloin voi miettiä, että miksi mä reagoin näin, vaikka ei ole tapahtunut mitään pahaa. Tämä on kysymys, jonka moni esittää terapiassa ja itselleen. Ja usein tilanteessa, jossa keho on jännittynyt ja tunne vie mukanaan, tai ihmissuhteessa syntyy yllättäviä kuiluja. Vaikka kukaan ei loukkaa, eikä tilanne näyttäisi ulospäin mitenkään vaaralliselta, ja silti sisälläpäin joku kolahtaa, jotain vetäytyy tai jotain räjähtää, ja sen jälkeen tulee sitten hämmästys. Mikä mussa on vikana? Miksi mä toimin näin? Ja silloin totuus, mitä todennäköisemmin on se, että et sä reagoi tähän nykyhetkeen, vaan johonkin, mitä sinä kannat mukanasi sun historiasta. Meidän kehon muisti on totta, vaikka mieli ei muista, niin keho muistaa. Trauma ei nimittäin asu useinkaan sanoissa, vaan usein se elää meidän kehossa, meidän kehomuistissa, lihasjännityksenä, hengityksen salpautumisena tai hengityksen pinnallistumisena, sydämen rytmissä, silmien katseessa, äänen painoissa. Ja nyt sitten semmoisessa reaktina pakene tai hyökkää -refleksissä. Ja kun sä oot tilanteessa, joka muistuttaa jotain aiempaa, et et välttämättä tiedä, että mitä, niin keho tunnistaa sen vaaran, ennen kuin sun mieli ehtii mukaan. Ja tämä voi tapahtua ihan silmänräpäyksessä. Ja kun sun keho reagoi, se lähettää viestin, että ei ole turvallista, vaikka se nykyhetki olisikin järjellä ajateltuna ihan turvallinen. Meidän aivot ei nimittäin osaa tehdä eroa sillä, mikä oli silloin ja mikä on nyt ennen kuin se trauma on työstetty. Ja trauman kohdalla aivot toimii eri logiikalla kuin tietoinen järki. Kun meidän hermostossa on jälkiä kokemuksista, joita ei ole koskaan purettu tai kohdattu turvallisesti, niin ne voi aktivoitua milloin vain jostakin hajusta, jostakin puheen sävystä, äänen sävystä, ilmeestä, sanasta, mikä vaan voi olla se trikkari, mikä muistuttaa sitä. Ja näissä tilanteissa aivot voi siirtyä niin sanottuun traumtilaan. Ne on traumtriggereitä. Eli tietoisuus kapenee, tulkinta vääristyy, nykyhetken havainnointi hämärtyy ja sisäinen turvallisuuden kokemus katoaa. Ja tällöin ihminen ei enää reagoi siihen, mitä todella tapahtuu, vaan siihen, mitä hänen kehonsa uskoo tapahtuvan, mitä joskus historiassa on tapahtunut, missä hän on jäänyt alttiiksi sille tilanteella, jossa on ollut pelkoa ja turvattomuutta. Esimerkiksi arkinen ristiriita voi muuttua uhaksi. Kuvitellaan vaikka parisuhdetilanne, jossa kumppani sanoo tavalliseen sävyyn, että: Voisitko ensi kerralla muistaa laittaa roskat ulos? Jos sulla on taustalla kokemus siitä, että pienet virheet johtuvat aina sinusta ja niistä seurasi torjutuksi tai häpäistyksi tulemista, niin sun keho ei nyt kuulekaan sitä puolison pyyntöä, vaan nyt se kuulee sen vanhan uhan, sen vanhan kipeän tunteen. Ja sussa aktivoituu defenssi. Mä en koskaan tee mitään oikein. Sit voi tulla vetäytymistä tai hyökkäystä. Miksi sä aina naputat mulle? Miksi sun pitää aina huomautella? Tai häpeää? Miksi mä en osaa olla normaali? Miksi mä en osaa tehdä mitään oikein? Ja tämä ei ole nyt mitään liioiteltua draamaa, vaikka toinen sen voisi sellaiseksi kokea, vaan se on hermoston reagointia siihen, mikä joskus on ollut todellista. Ja tämä ei ole vaan heikkoutta, vaan se on puuttuvaa turvaa. Jos turvaa ei ole saanut, niin silloin se kasvaa osaksi hermostoa se turvattomuus. Ei ole olemassa sisäistä maata, sisäistä kalliota, johon maadottua, jossa on turvassa silloin, kun joku horjahtaa. Ja silloin pienikin epävarmuus tai kritiikki voi sitten romauttaa sen oman tasapainon. Ja siksi juuri on tärkeä ymmärtää, että kyse ei ole siitä, että sä olisit lopullisesti rikki. Sä oot ehkä nyt epätasapainossa, vaan kyse on siitä, että sulla ei ole vielä turvaa sinussa itsessä. Eli et ole herkkä, sä et ole hankala, vaan sä oot elänyt ja kasvanut ympäristössä, jossa sun hermosto on joutunut pärjäämään yksin semmoisesta, missä sä oot kokenut, että sä et selviä siitä yksin. Se ei ole turvallinen, ja nyt se reagoi sitten sun hermosto ja keho niihin, kuin se on oppinut silloin reagoimaan. Ja toipumisen ensimmäinen askel on sitten siihen se, kun sä opit erottamaan, että nyt on eri kuin silloin. Ja toipumisen kannalta avainkysymys ei ole siis, että miten mä saan tämän pois, vaan mikä minussa uskoo, että nyt ei ole turvallista, ja minkä turvan mä tarviin nytten, että mä voin alkaa tunteen, että on turvallista. Ja sitten kun sä alat tunnistamaan näitä hetkiä, ei pelolla, vaan uteliaisuudella, niin sä voit vähitellen pysähtyä ja tarkkailla niitä. Sä voit hengittää rauhassa, ja kysyä: Olenko mä tässä hetkessä? Vai onks tää nyt joku vanha muisto, joka tuli nyt tähän pinnalle? Ja tämä on se hetki, jossa menneisyyden kokemus ei sitten enää pääsekään ohjaamaan yksinomaan tätä tilannetta. Ja silloin muutos voi alkaa, ja sun keho voi pikkuhiljaa oppia, että nyt on turvallista, nyt on toisin. Mutta mitä jos elämä olikin ihan normaalia? Moni sanoo, että mun lapsuus oli ihan tavallinen, ei siellä tapahtunut mitään pahaa, mutta hetken päästä sit voi todeta, että no eipä mulla ollut kukaan oikeastaan ollut läsnäkään sitten siellä lapsuudessa, että tunteet piti piilottaa, ja oli helpompaa, kun ei ollut vaivaksi. Ja tämä on juuri se trauma, joka piiloutuu normaalin nimikkeen alle. Kun epäterveestä tulee normaalia, sitä ei kyseenalaisteta. Niinku keho alkaa oireilla tai ihmissuhteet rikkoutuu tai arki ei kanna. Tarkastellaan nyt vielä vähän sitä, mistä toipuminen siis alkaa. Eli toipuminen ei ala siitä, että pitää et sun pitää muistaa ihan kaikki, vaan se alkaa siitä, että sä alat uskomaan, että tämä tunne, mikä millä sä reagoi, tämä reaktio, tämä ahdistus ei ole merkki siitä, että sä oot vihollinen, vaan että sä oot sopeutunut tilanteeseen, joka on sua rikkonut. Ja nyt sä voit alkaa elää toisin. Toipuminen on siis sitä, että sä alat tulla näkyväksi itsellesi, että sä alat kokea turvaa ihan ensin pienissä hetkissä, ja se vaatii aikaa, tilaa ja toista turvallista ihmistä, mutta se on siis mahdollista. Kannattaa muistaa, että vaikka on mitä traumajoja ollut elämässä, niin se ei ole mikään lopullinen määritelmä sun elämälle, vaan se miten sä reagoi siihen on tapa, jolla mieli ja keho ovat yrittäneet pitää sinut elossa koossa turvassa, sillä tavalla kuin se on osannut. Mutta se ei ole se koko lopullinen tarina ja koko lopullinen sun elämän totuus, vaan se on nimenomaan korjattavissa oleva asia. Ihminen voi muuttua, ei ei siksi, että olisi vääränlainen, vaan siksi, että nyt on lupa rakentaa turvallisempi maailma itselleen. Ja ihmisen persoonan ei tarvii muuttua, vaan nimenomaan se oma vakaus voi muuttua, tulee sisäinen turva itselle. Ja yksi hyvä keino tähän nyt sitten on EMDR-terapia, mistä mä oon puhunut aikaisemminkin eli Eye Movement Desensitization and Reprocessing. Ja se on yksi vakava vaikuttavimmista psykoterapia työmuodoista traumaattisten kokemusten hoidossa. Ja se ei ole vaan muistojen käsittelyä, vaan se on tapa auttaa sinun aivoja päivittämään niitä vääristyneitä, jumittuneita ja kehomuistiin jääneitä kokemuksia turvallisessa ja ohjatussa tilanteessa. Käydään niin tarkasti kuin voidaan lyhyesti kuitenkin läpi se, miten EMDR toimii ja miten se voi auttaa juuri niihin traumaperäisiin jälkivaikutuksiin, joita tässä on käyty tässä videolla aikaisemmin. Ja se voi auttaa muun muassa kehon ylivirreyteen, hallitsemattomiin reaktioihin, varuillaan oloon tai muistoihin, joita ei ole koskaan oikein voinut sanallistaa. Ja EMDR perustuu ymmärrykseen siitä, että traumaattiset kokemukset voivat jäädä aivoihin semmoisina raaka-aineina, ikään kuin irrallisina sirpaleina, jotka ei yhdisty normaalisti toimivaan muistiverkostoon. Ja ne eivät siksi muutu tarinoiksi, joita voi kertoa ja joihin voi suhtautua jälkikäteen tyynesti ja rauhallisesti, vaan sen sijaan ne aktivoi yllättäen kehomuistoin ja ne voi olla voimakkaita tunteita synnyttäviä ja usein ihan ilman mitään näkyvää syytä.
[28:09]Ja ne alkaa ohjaan toimintaa, tunnetiloja ja jopa identiteettiä. EMDR-tekniikassahan käytetään billateraalista stimulaatiota, eli vaakaliikettä yleensä se on silmien liikettä, joskus myös käsien naputusta tai ääntä, joka vuorottelee oikean ja vasemman puolen välillä. Ja tämä aktivoi nyt sitten aivojen molempia puoliskohja ja auttaa sinun aivoja prosessoinnissa, integroinnissa ja uudelleenjärjestämisessä, eli sun aivot tekee loppuviimeksi sen työn. No miten EMDR auttaa sitten kehoa ja mieltä? Vapautumaan niistä vanhoista huonoista asioista. Eli EMDR ei pyöritä traumaa uudelleen, vaan se auttaa aivoja käsittelemään se loppuun asti. Ja se auttaa yllättäviin reaktioihin ja triggeröitymiseen esimerkiksi. Eli kun vanhan muistin jälki on yhä aktiivinen, niin joku nykyhetken ärsyke voi silloin avata sen. Ja ja silloin aivan kuin ihminen eläisi uudelleen sen saman traumaattisen tilanteen, vaikka vaikka sen kauhun tunteen, pelon tunteen, mitä se on tuonut. Ja EMDR:n avulla tuo muisto nyt sitten integroidaan aivoihin siten, että se ei enää nouse esiin hallitsemattomasti. Muisto ei tietenkään katoa, mutta se ei enää ohjaa käyttäytymistä tai sitten saa aikaan semmoista tuskallista kehollisia reaktioita. Sit se voi auttaa myös kehon jännitystilaan ja varuillaan oloon. Eli trauma ei asu vain mielessä, vaan se asuu myös kehossa, niinkuin mä oon tässä jo videolla aikaisemmin puhuttu. Niin EMDR:n aikana moni huomaa, että fyysiset oireet, kuten hartiajännitys, puristava tunne rinnassa, tärinä tai pelo olo, niin ne lievittyvät, kun traumaa käsitellään loppuun asti turvallisesti. Ja keho lakkaa olemassa silloin jatkuvassa valmistautumisen tilassa. Ja sen avulla voidaan työstää myös vanhoja uskomuksia, eli sitä, että no minussa on vikaa, minä olen viallinen. Sillä trauma jättää usein jälkeensä uskomuksia, jotka ei liity nykyisyyteen. Se se voi luoda uskomukset, minä olen vaaraksi, minä olen arvoton, tai mikään ei ole turvallista. Ja EMDR:ssä nimenomaan näitä ydinuskomuksia sitten lähestytään lempeästi, mutta suoraan, ja niitten rinnalle rakennetaan vaihtoehtoisia, realistisia ja myötätuntoisia uskomuksia, jotka aivot alkavat prosessoinnin jälkeen hyväksyä. Ja sitten mitä se auttaa ylivirreyteen tai univaikeuksiin? Nyt kun trauma on aktiivisena kehossa, niin meidän uni ei välttämättä olekaan palauttava. Silloin painajaiset, heräilyt, jatkuva valppaus, niin ne on yleisiä EMDR-hoitoa hakevien oireita. Ja nyt kun ne ydin traumaat rauhoittuvat, niin uni voi alkaa syventymään, vireystila tasaantuu ja hermoston säätely helpottuu. Ja moni kokeekin, että vasta EMDR:n jälkeen he todella nukahtavat ja keho ja mieli on samassa rytmissä siinä. Ja EMDR:stä on erityisen paljon apua ihmisille, jotka kokevat vaikeita reaktioita joihinkin tilanteisiin liittyen, jossa ei pitäisi olla oikeasti mitään pelättävää. Tai he kärsii toistuvista painajaisista tai unihäiriöistä, tai he muistaa traumaattisen kokemuksen, mutta se ei ole menettänyt sitä otetaan tunnetasolla ja kehotasolla. Tai sitten voi sopia myös niille, jotka ei muista mitään yksittäistä tapahtumaa, mutta keho on jatkuvasti hälytystilassa. Ja tunteet ei pääse eteenpäin tavanomaisessa terapiassa, koska sanat ei riitä. Ne niillä ei ole sanoja kuvaamaan ja tavoittamaan jotakin asiaa, ja keho on vaan jumissa. EMDR on semmoinen psykoterapiamalli, että siinä ei tarvii puhua loputtomasti. Ei ei tarvii osata nimetä kaikkea, eikä tarvii osata analysoida, vaan riittää, että tuo mukanaan sen, mitä kantaa, ja sitten antaa prosessin tehdä työnsä, eli antaa omien aivojen tehdä siellä sitten työtä prosessin aikana. Toki muistetaan nyt, että EMDR ei poista muistoa, ei ole tarkoituskaan, mutta se poistaa siitä vaaran tunteen. Se ei tee susta toista ihmistä, vaan auttaa sua palaamaan itseesi luo ja siihen osaan, joka on ollut kaikean aikaan olemassa, mutta piilossa sen selviytymistilan alla. Ja nyt kun ne muistot ei enää hallitse, niin sinä alat hallitsemaan sitten muistia. Ja kun keho ei enää säikähdä, niin sä voit alkaa elää omassa kehossasi ihan rauhassa. Ja niinku huomasit tällä videolla, trauma ei tuu aina huutamalla, vaan usein se tulee hiljaa hiipien, tavalliseksi naamioituneena. Ja se syntyy siitä, kun jää yksin tunteidensa kanssa, vaikka välttelevässä kiintymyssuhteessa. Kun kukaan ei katso silmiin silloin, kun pelottaa, ja kun kukaan ei sano, että: Sä saat tuntea noin. Ei ole hätää. Ja trauma pystyy olla yksi äkillinen hetki tai sit se on voinut olla koko lapsuus, jossa ei ole koskaan ollut turvallista tilaa olla oma itsensä. Ja sen meidän keho muistaa. Meidän mieli voi unohtaa, meillä ei ole välttämättä sanoja kuvata sitä, mutta meidän hermosto kantaa sitä. Ja sit muistetaan, että trauma ei ole mikään todiste siitä, että on rikkinnäinen, vaan se on todiste siitä, että sä oot joutunut kannattelemaan itseäsi ihan liian yksin semmoisissa tilanteessa, joita ei olisi kuulunut edes kestää ilman turvallista tukea. Ja siltikään trauma ei tarvitse olla koko sun tarina, vaan osa sun tarinaa, vain osa. Ja jos sä tunnistat itsesi tästä, mitä on käyty läpi tällä videolla, niin tiedä ja muista tämä: Sä et ole heikko, etkä sä ole yliherkkä, sä et ole liikaa. Vaan sä oot ihminen, jonka hermosto on tehnyt parhaansa, joka suojautuu silloin, kun ei vielä osannut puhua, joka jännittyi silloin, kun ei ollut lupa tuntea eikä rentoutua, joka selviytyi, vaikka ei olisi pitänyt joutua selviytymään sellaisesta, mistä sä jouduit selviytymään. Mutta nyt sun ei tarvii enää pärjätä yksin.
[35:46]Turvaa voi rakentaa nyt aikuisenakin, ja sä voit opetella uudelleen sen, mikä on jäänyt kesken tai ehkä kokonaan kokematta. Eikä toipuminen ala siitä, että sä yrität unohtaa menneen, vaan se alkaa siitä, että sä uskallat kohdata sen ja katsoa itseäsi myötätuntoisesti. Ei ole liian myöhäistä työstää traumaa koskaan, ja ehkä tänään on ensimmäinen hetki, jolloin sun keho saa kuulla, että nyt ei ole enää hätää. Kerro se sun keholle ja halaile vaikka itseäsi, että ei ole hätää. Me selvitään tästä ja me rakennetaan turvallinen elämä. Kiitos kun katsoit ja nähdään seuraavalla videolla.
