Äitihaava: Miten emotionaalinen etäisyys siirtyy sukupolvelta toiselle?

[0:08]Kuvittele pieni lapsi. Hän istuu olohuoneessa hiljaa. Kukaan ei huuda, kukaan ei lyö, mutta kukaan ei myöskään katso silmiin. Kukaan ei kysy, miten voit. Kukaan ei pysähdy hänen viereensä, ei edes silloin, kun hän on selvästi eksyksissä omien tunteidensa kanssa. Usein ajattelemme, että lapsen pahoinpitely on kovaa, että se näkyy mustelmina tai särkyneinä tavaroina. Mutta entä jos se pahin kipu onkin hiljaista? Entä jos se, mikä satuttaa eniten on se, mitä ei koskaan tapahtunut? Emotionaalinen laiminlyönti ei jätä näkyviä arpia, mutta se jättää jäljen. Se vaikuttaa siihen, miten me tunnemme, miten me rakastamme ja miten meistä tulee vanhempia, ystäviä, työntekijöitä ja kumppaneita. Ja silti tätä ilmiötä ymmärretään aivan liian vähän. Siitä ei puhuta, koska se on näkymätöntä. Sitä ei ehkä tunnistettu omassa lapsuudessasi, eikä sitä osattu nimetä silloinkaan, kun yritit kertoa. Mutta tänään, tässä tilassa, me annamme sille äänen. Tänään tarkastelemme, mitä tiede kertoo emotionaalisen laiminlyönnin seurauksista. Miten lapsuuden näkymätön kipu voi rakentaa elämän, jossa läheisyys pelottaa, itseluottamus puuttuu ja trauma siirtyy sukupolvelta toiselle. Ja nyt sukelletaan siihen, mitä tutkimukset Suomesta ja maailmalta ovat meille opettaneet. Emotionaalinen laiminlyönti lapsuudessa on merkittävä riskitekijä, joka voi johtaa kiintymyssuhteen häiriöihin ja pitkäaikaisiin psykologisiin seurauksiin. Tämä ilmiö on saanut huomiota sekä suomalaisessa että kansainvälisessä tutkimuksessa. Ihan ensinnäkin psyykkinen hyvinvointi. Kun hiljaisuus ei ollut rauhaa, vaan huutava puute. Kuvittele lapsi, joka ei saa katsetta silloin, kun sitä eniten tarvitsisi. Ei kysymystä, miltä sinusta tuntuu, ei vastausta, kun hän itkee. Tämä ei ole näkyvää väkivaltaa. Tämä on näkymätöntä, emotionaalista laiminlyöntiä. Turun yliopistossa tehty Raimo Salokankaan tutkimus osoitti, että tämä näkymätön kipu on kaikkein yleisin lapsuuden trauma. Ja se jättää jäljen. Se kulkee mukana, muuntautuu masennukseksi, ahdistukseksi. Erityisesti miehillä, jotka on opetettu olemaan tuntematta. Heim ja hänen kollegansa löysivät selvityksiä syvemmältä. Lapsuuden laiminlyönti muokkaa aivojemme kemiaa. Oksitosiinin säätely heikkenee, sen hormonin, joka auttaa meitä tuntemaan yhteenkuuluvuutta, luottamusta. Ilman sitä maailma näyttäytyy kylmänä ja ihminen vetäytyy. Se vaikuttaa myös ihmissuhteisiin, koska läheisyys ei silloin tunnu turvalliselta. Lapsuuden emotionaalinen laiminlyönti ei pääty lapsuuteen. Se jatkuu jokaisessa katseessa, joka vältetään. Jokaisessa ystävyyssuhteessa, joka ei kanna. Jokaisessa rakkaudessa, jossa ei uskalla avautua. Jonna Peltola kirjoitti opinnäytetyössään, miten kaltoinkohtelu lapsuudessa heijastuu kyvyttömyyteen luottaa. Ja Roismanin pitkittäistutkimuksessa nähtiin, että nämä ihmiset kehittivät vältteleviä ja takertuvia kiintymyssuhteita. He kaipaavat läheisyyttä, mutta samalla he pelkäävät sitä. Salokangas toi esiin vielä jotakin syvempää: pysyvän kokemuksen siitä, että muut suhtautuvat sinuun negatiivisesti. Miltä tuntuu elää maailmassa, jossa olet aina varpaillasi, jopa niiden kanssa, jotka rakastavat sinua? Se vaikuttaa sosiaaliseen toimintaan ja työelämään, kun itseluottamus jää lapsuuden kotiin. Sosiaalitilanteet, esiintymiset, työhaastattelut, ne voivat olla kenelle tahansa jännittäviä. Mutta entä jos niihin kytkeytyy syvä usko siitä, että ei ole riittävä? Heimin tutkimus osoittaa, että emotionaalinen laiminlyönti johtaa sosiaaliseen välttelevyyteen ja pelkoihin. Ihmiset vetäytyvät, koska vuorovaikutus ei ole heille turvallinen kenttä. Se on uhka. Useissa tutkimuksissa nousee esiin myös itseluottamuksen puute. Ei siksi, että ihmiset eivät olisi lahjakkaita, vaan siksi, että kukaan ei koskaan nähnyt heitä sellaisena. Kukaan ei sanonut, että sinä pystyt. Tee vaan, sä pystyt. Tämä on valitettavasti sukupolvien ketju. Trauma ei pysähdy, ellei sitä kohdata. Ehkä kaikkein pysäyttävintä on se, että tämä trauma ei lopu sinuun ja minuun. Se siirtyy katseissa, jotka me vältämme omilta lapsiltamme. Äänessä, joka särähtää silloin, kun pitäisi lohduttaa. Kosketuksessa, joka jää antamatta. Motherwound, äititrauma on yksi tämän ilmiön nimistä. Se kuvaa sitä, miten naiset, jotka eivät ole itse saaneet turvaa, voivat tahtomattaan siirtää sen puutteen eteenpäin. Mutta myös miehet, isät kantavat tätä ketjua. Eli ei syyllistetä ketään. Yritetään ymmärtää tätä aihetta. Ja tämä on se syy, miksi meidän on puhuttava tästä. Siksi mä puhun tällä videolla tästä aiheesta. Tämä on teema, joka nousee vuosit toisensa jälkeen vastaanotollani esiin. Nämä on ihmisiä, jotka ei ole koskaan kokenut mitään suuria traumoja, mutta emotionaalinen laiminlyönti. Se ei huuda, se kuiskii hiljaa vuosien ajan. Se vaikuttaa siihen, miten me voimme, miten me rakastamme, miten me työskentelemme ja miten me kasvatamme. Mutta tiede tarjoaa meille tässä ymmärrystä, ja ymmärrys on aina ensimmäinen askel kohti muutosta. Eli tämä ei ole puhe pelosta. Tämä on puhe toivosta. Tehdään näkyvä siitä, mikä on ollut näkymätöntä. Niin silloin me voidaan alkaa parantua. Aiemmin puhuin tuossa, kuinka lapsuuden emotionaalinen laiminlyönti vaikuttaa ihmissuhteisiin, työelämään ja hyvinvointiin. Mutta nyt meidän on tarkasteltava vielä yhtä vaikeaa kysymystä. Miten tämä kipu siirtyy eteenpäin ja ja miksikä se on sitten usein äidin kautta? Ja on tärkeä sanoa tähän taas tähän väliin, tämä ei ole syyttösten puhe. Tämä ei ole puhe huonoista äideistä. Tämä on puhe siitä, mikä rooli äidillä kulttuurisesti ja kehityksellisesti on ollut ja mikä sillä ja mikä hänellä on lasten elämässä. Miksi juuri hän on usein se, jonka kautta emotionaalinen ketju joko paranee tai katkeaa? Sitä meidän on tärkeä ymmärtää meidän yhteiskunnassa. No ihan ensinnäkin äidin erityinen rooli lapsen kehityksessä. Monissa kulttuureissa ja kehityspsykologisissa malleissa, niin äiti tunnistetaan ensisijaiseksi emotionaalisen yhteyden luojaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että isät tai muut hoivajat eivät olisi merkityksellisiä, vaan että äidin rooli korostuu erityisesti varhaisessa kehityksessä, jolloin lapsen kiintymyssuhde ja tunnesäätely rakentuvat, koska äiti on se yleensä se ensisijainen hoivaaja ihan pienenä. Sitten varhaisen vuorovaikutuksen voima, mitäs se on? John Bowlbya, Mary Ainsworthin kiintymyssuhdeteorioissa kuvataan, kuinka äiti usein lapsen ensisijainen hoivaaja on se henkilö, jonka sensitiivisyys ennustaa turvallista kiintymystä. Ainsworthin vieras tilanne kokeet osoittivat, että kun äiti vastaa johdonmukaisesti lapsen tunteisiin, niin lapsi oppii, että maailma on turvallinen paikka. Sitten tulee neurobiologia mukaan kuvaan, eli hormonit ja meidän aivotoiminta. Eli äitiyteen liittyvä oksitosiinpiikki ei ole pelkästään biologinen. Se on rakennusmateriaali emotionaaliselle yhteydelle. Tämä hormoni tekee nimittäin äidistä erityisen herkän lapsen tarpeille. Ja juuri nämä serve and return hetket, katseet, ilmeet, lohdutukset rakentaa lapsen aivojen tunnesäätelykeskusta. Sitten sosiaaliset ja kulttuuriset odotukset on toki yksi osa. Kulttuurisesti äiti on monissa yhteiskunnissa ollut ensisijainen hoivaaja, ja tämä tarkoittaa, että hänen läsnäolonsa tai poissaolonsa emotionaalisesti painaa vaakakupissa enemmän. Ensimmäisenä elinvuosina muodostettu tunneside vaikuttaa siihen, millainen käsitys lapsella on itsestään ja muista. Sitten tärkeintä on myös tunteiden peilaus. Oppimmeko, mitä tunnemme? Äiti on nimittäin usein se ensimmäinen peili, josta lapsi oppii: "Aa, tämä tunne on surua ja minä osaan tuntea sen." Sitten jos se peili on sumea masennuksen, dissosiaation tai trauman vuoksi, niin lapsi jää vaille tätä heijastusta. Ja silloin syntyy ilmiö, jota kutsutaan aleksityymiaksi. Eli kyvyttömyydeksi tunnistaa tai ilmaista tunteita. Ja tämä muodostuu helpommin nimenomaan näin, että äiti ei kykene niitä peilaa. Tästä tulee pohja elämälle, eli perusolettamus elämälle. Psykologi Erik Erikson kutsui ensimmäistä elinvuotta vaiheeksi perustavanlaatuista luottamusta vastaan epäluottamus. Tuo luottamus ei synny sanoista, vaan siitä, että joku on. Joku kuulee, joku vastaa. Ja jos näin ei tapahdu, niin lapsi ei opi luottamaan. Ei itseensä, ei muihin, eikä maailmaan. Miten hän voisikaan? No, mitä sitten, kun äiti ei kykene? Mitä tapahtuu lapselle? Mitä tapahtuu, kun äiti ei ole emotionaalisesti saatavilla? Ei siksi, ettei hän välitä, vaan siksi, että hän kantaa omaa hoitamatonta kipuaan, omia traumojaan. Silloin trauma ei pääty meihin, vaan se siirtyy. Se näkyy aikuisissa, jotka eivät osaa lohduttaa, koska heitä ei ole koskaan lohdutettu. Se näkyy vanhemmissa, jotka eivät kykene kuuntelemaan, koska heitä ei ole koskaan kuultu. Mutta tässä ei ole kyse kohtalosta. Tässä on kyse tietoisuudesta. Tietoisuus avaa oven katkaista sukupolvien ketjun. Ja juurikin sen vuoksi meidän on katsottava tarkemmin, mitä tutkimukset kertovat tästä aiheesta. Miten lapsuuden emotionaalinen laiminlyönti ja kiintymyssuhteen häiriöt ilmenevät? Mitä olemme Suomessa ja kansainvälisesti oppineet? Emotionaalinen laiminlyönti lapsuudessa on merkittävä riskitekijä, joka voi johtaa kiintymyssuhteen häiriöihin ja pitkäaikaisiin psykologisiin seurauksiin. Tämä ilmiö on saanut huomiota sekä suomalaisessa että kansainvälisessä tutkimuksessa. Ja näkymättömän tunnistaminen on ihan ensimmäinen teko, jolla me muutetaan maailmaa. Mä oon tänään puhunut kivusta, joka ei näy. Lapsista, joita ei lyöty, mutta joita ei myöskään nähty. Aikuisista, jotka selvisivät, mutta eivät eheytyneet. Me ollaan nähty, miten emotionaalinen laiminlyönti voi murtaa perusturvan, hämärtää itsetuntemuksen ja horjuttaa ihmissuhteita. Ja me ollaan tarkasteltu sitä, kuinka tämä trauma siirtyy sukupolvelta toiselle tietämättä. Hiljaisen taakkana, joka pakenee sanoja, mutta näkyy teoissa, näkyy voinneissa. Ja me ollaan pysähtyneet äidin roolin äärelle. Ei syyttääksemme, vaan ymmärtääksemme, koska kun me ymmärretään, niin me voidaan myös parantua. Ja me voidaan katkaista se trauman ketju. Ja nyt onkin tärkeä sanoa ääneen: trauma, kiintymyssuhdetrauma ei ole kaiken loppu, vaan se on lähtöpiste. Se on se hetki, kun me uskalletaan katsoa itseämme rehellisesti myös kaikkea sitä, mitä me ei ole saatu. Ja se on se hetki, jolloin me voidaan alkaa vapautua siitä sukupolvien jatkumosta. Koska vaikka me ei olla saatu jotakin, mitä me tarvitaan, niin me voidaan oppia antamaan sitä toisille ja itsellemmekin sitä kautta, että me ymmärretään sitä. No, mitä toivo tarkoittaa tässä kontekstissa? Toivo on sitä, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Toivo on sitä, että sillä, mitä tapahtui, ei ole valtaa määritellä kaikkea, mitä tästä eteenpäin voi vielä tapahtua. Tieteellä on nyt sanat ja mittarit, joilla me voidaan tunnistaa emotionaalinen laiminlyönti ja sen vaikutukset, mutta meillä ihmisillä on jotakin vielä vahvempaa. Meillä on kyky kohdata toinen toisemme, itse itsemme. Kyky pysähtyä toistemme äärelle, itsemme äärelle, kuulla se hiljaisuus, joka jäi kuulematta. Muutos alkaa pienistä hetkistä. Se alkaa katseesta, joka ei väisty. Kysymyksestä, miltä susta oikeasti tuntuu? Tai vaikka siitä, että sanomme lapselle tai aikuiselle itsellemme ne sanat, joita ei koskaan kuultu. Sinä olet tärkeä. Minä olen tässä. Niinpä tämä ei ole vaan puhe. Tämä on kutsu. Mä kutsun sua tulemaan mukaan maailmaan, jossa näkymättömästä tulee näkyvää. Maailmaan, jossa kipu lakkaa siirtymästä ja sen tilalle tulee myötätunto. Ja jos trauma ei enää hiljennä ketään, vaan se avaa tien uudelle tarinalle. Kiitos, kun katsoit, ja nähdään seuraavalla videolla. Heippa.